Miss me when im gone.

Mä taidan olla sellanen ihminen joka toivoo että muilla on kaikki hyvin ja että ne on, ja myös pysyy iloisina. Itse keskityn siihen että jaksaisin olla vähemmän surullinen.
Mä en uskalla edes tavoitella pysyvää onnea, sillä mä tiedän että heittäisin sen hukkaan.

Nyt seuraa pitkä avautuminen asioista joita mun ei koskaan pitänyt jakaa täällä blogissa. Päätin silti uskaltaa kirjoittaa, koska mä haluan että muutkin näkee tän. Nää on sellaisia asioita jotka oon pitänyt sisälläni ikuisuuden. Ajatuksia, joita en koskaan uskonut kertovani kellekkään. Ja vasta nyt mä oikeasti myönnän kaiken myös  itselleni. 


Mä olen viimepäivinä itkenyt paljon. Ilosta, surusta ja pettymyksestä. 
Olen ollut onnellinen ja joutunut taas pettymään. Ihan kuten aina ennenkin.
Tunnen olevani itsestäänselvyys kaikille. Ihan kaikille. Mulla on tosi paha olla enkä oikein osaa pukea ajatuksiani tekstiksi. Mietin, etten ehkä julkaise tätä. Että ehkä mä en uskalla.




Mulla on tallella mun edellisen blogin kaikki tekstit. Kopioin tähän nyt osan yhdestä, sillä tällä hetkellä on  suurinpiirtein sama olo.

"Koska eihän mulla ole mitään parempaa tekemistä kun tavata ihmisiä sillon kun niille sopii.

Mun takia muutetaan suunnitelmia tosi harvoin. 

Mä oon se kenen kanssa aika kuluu silloin kun lähistössä ei ole ketään tärkeämpää.

Koen olevani itsestäänselvyys.

Mä oon aina paikalla kun pyydetään. Mä yritän pitää yhteyttä silloin kun kenestäkään ei kuulu mitään. 

Mä en suutu. 

"ilmotan sitte ku tiedän"

Mä vihaan sitä että joku sanoo soittavansa tai muuten ilmoittavansa jotain myöhemmin. 

Mä en enää jaksa odottaa puheluita joita ei koskaan tule. Viestejä joita en koskaan saa. Turhia selityksiä jäkeenpäin.

Joskus annan vain olla. En ota yhteyttä. Odotan että joku muistaa mut ja soittaa itse.

Mä toivon, että joskus olisin jollekkin se kenen takia muutetaan suunnitelmia.

Että joskus mä olisin se kenelle ei sovi. Se kenellä on parempaa tekemistä.

Että joku ihan oikeasti joutuisi näkemään vähän vaivaa mun takia."


Mä vaan innostun aina niin helposti. Mä odotan liikaa ja toivon turhaan että asiat muuttuisi. 
Pitää nyt muuten mainita, että kyse ei ole kenestäkään jätkästä, vaikka siltä nyt saattaakin kuulostaa.


Mä tein tänään testin. Mä päätin olla ottamatta yhteyttä keneenkään ja katsoa soittaako kukaan. Musta tuntuu että se olen aina mä joka sopii menoa ja tavallaan pakottaa jonkun viettämään aikaa mun kanssa. Onkohan se niin ?
Liikkuuko mun kaverit mun seurassa vaan säälistä tai siksi että ne kokee sen velvollisuudekseen. Ehkä ne ei kehtaa kieltäytyä?
En mä tiedä. 


Tänään puhelin kuitenkin soi. Vain kerran, ja asia ei ollut kovin tärkeä. Sitten sekunnin murto-osassa olin oma itseni ja sovin itselleni menoa. Että mä olen tyhmä. 


Oon tässä viimisen vuoden aikana pahoittanut mieleni moneen kertaan.
Musta tuntuu että oon joku korvike. Sellanen jonka kanssa voi liikkua kun ei ole muuta tekemistä. Itsestäänselvyys. 
Aina paikalla kun pyydetään. 
Mä oon se kenet on helppo työntää pois, koska ei mua haittaa. En mä koskaan suutu.

-Roosa