Kirjoittelua,kirjoittelua

Oon nyt viimepäivinä innostunut taas enemmän kirjoittamaan.
Toivoisin nyt teidän kommentteja, kritiikkiä ja ihan yleisesti apua ton tekstin parantamiseen. Omasta mielestä tässä tökkii joku. Pahasti :D


Ehkä se on se.
Se että kirjoitan liikaa.
Ihan liikaa näin. 
Ärsyttävällä tavalla jota kukaan ei jaksa lukea kauaa.

Toi tekstin alkuhan on ollut täällä jo aikasemmin, mut laitan sen nyt uudelleen ihan vaan että olis selkeempi lukea tota :D 
Ja tää teksti on vielä todella kesken. Aion kuitenkin aloittaa kertomalla sen tytön elämästä ja siitä milleen se sitte lopulta päätyy tollaseen ratkasuun. Lopusta en tiedä vielä...Sen näkee sitten :D 


Mut tosiaan. Kertokaa rehellisesti mielipiteenne ! :)
Ideana se että kertoja vaihtuu tyttärestä äitiin aina välillä. :D

"Käänsin katseeni dramaattiseen tapaani pois vaikkei kukaan edes nähnyt.
Silmäkulmastani vierähti kyynel. En mä ollutkaan niin tunteeton kuin olin luullut.
Otin vielä muutaman askelen eteenpäin ja katsoin kaiteen yli pudotusta.
Se ei ollut korkea ja kallioinen merenranta. Ei upea vuori tai elokuvista tuttu kivinen rotko. Keskinkertaisena ja monen viimeisenä vaihtoehtona se kuvasi minua täydellisesti.
Matka alas ei ollut kovin pitkä. Putoaisin ehkä seitsemän metriä alla odottavalle soratielle.
Riisuin kenkäni. 
Otin kaulastani äidin korun ja suljin sen toisen kengän sisään turvaan täkäläisiltä. Ehkä äiti löytäisi sen.
Tarkistin ettei kukaan nähnyt minua.
Kapusin kaiteen toiselle puolelle niin että sain vielä jaloillani tukea pienestä betonireunasta.
Tunti ei ollut vielä kulunut, mutta tunsin olevani valmis. Kaikki oli nyt tehty ja oloni oli rauhallinen. 
Otin puhelimen varovasti taskustani ja näpyttelin äidille tekstiviestin.
"Tulkaa hakemaan minut kotiin"
Tahdoin että minut löydettäisiin nopeasti. Ajattelin vanhempieni parasta, kerrankin.
Käännyin takaperin, aivan kuten olin suunnitellut. Vedin ilmaa keuhkoihini ja mietin miten ihanalta se tuntuikaan.
Hitaasti kertaakaan olkani yli katsomatta irrotin molemmat käteni kaiteesta. Ensin toisen, sitten toisen. 
Suljin silmäni ja odotin kuolemaa.

(tästä kohtaa jätin jonkinverran tekstiä pois)


Vilkaisin jännittyneenä alas sillalta.
Oliko se totta.
Eihän se voinut olla.

Mieheni odotti autossa. Hymyssäsuin kuunteli huonoa musiikkia josta oltiin matkan aikana riidelty.
Hän vilkaisi minuun ja minä häneen.
Pakotin hymyn kasvoilleni. 

Miten mä voisin kertoa.

Tartuin puhelimeeni ja näppäilin hätänumeron.
"Luulen, että tyttäreni on kuollut."
Selvensin vielä ykstityiskohdat ja sain luvan lopettaa puhelun.
En uskaltanut katsoa alas, sillä tiesin etten kestäisi sitä enää.
Järkyttyneenä, tärisevänä ja petettynä palasin autolle. Mies sammutti radion ja katsoi itkuisiin silmiini.
"Mikä on?"
Istuin auton etupenkille ja romahdin täysin. Lohduttoman itkun ja lähes hysteerisen raivon seasta nousi toistuvasti esiin kysymys.
"Miksen se ollut minä?"

Ei kulunut kauaa kun oman automme viereen pysähtyi ensin ambulanssi, sitten perässä seurannut poliisiauto.
Ambulanssista juoksi kaksi virkapukuunsa pukeutunutta hahmoa. Toinen lähti alas Veran luo, ja toinen kävi ensin sillalla. Ehkä tarkistakseen olinko liioitellut.
Poliisit lähestyivät rauhallisina tyypillisen poliisimainen ilme kasvoillaan.
"Tekö olette omaiset?"
Juttu eteni kuin elokuvissa. Se tosin tuntui nyt paljon pahemmalta.
Poliisi sai viestin radiopuhelimeensa.
"Hän elää"

Minuun sattui. 
Jokainen ruumiinosani jänteitä ja niveliä myöten särki hullunlailla.
Taisin olla elossa.

Avasin silmäni.
Maailma näytti sumuiselta. Räpäytin silmiäni muutaman kerran ja näin heti paljon selkeämmin.
Äiti ja isä lähestyivät sänkyäni. Olin väsynyt enkä jaksanut kuunnella sanaakaan. 
Liikkuvat huulet ja huolestuneet kasvot paljastivat tarpeeksi.
Nyt he tiesivät totuuden. Kipeän, synkän totuuden.
Olin paikallani ehkä minuutin, ehkä vartin tai puoli tuntia. Välillä minulle tuotiin vettä, äiti halasi minua ja isä pyysi hoitajan tarkistamaan vointini. 

Vaikka musta tuntui että olin liian väsynyt puhumaan, ja vaikka mä ymmärsin mun vanhempia en pystynyt enää teeskentelemään. 
"Olisit antanut mun kuolla."
Äidin kyynelten kirjavoittamat kasvot kalpenivat entisestään.
"Miksi sä teet tän mulle?"
En jaksanut vastata. 
Mä olin jo kerran jättänyt kaiken taakseni. 
Olin saavuttanut viimeisen hetkeni ja hyväksynyt kuoleman. 
Olin vetänyt viimeisen henkäykseni.
Tai, niin mä ainakin luulin."


-Roosa